Syksyllä 1984 sain isältäni kuuman vinkin romulavalla lojuvasta härvelistä, joka saattaisi kiinnostaa. Olin kotiutunut saman vuoden kesäkuussa sotaväestä ja paremman puutteessa ajelehtinut rakennuspiirtäjäkouluun. Kynien, paperin ja harpin lisäksi kaipasin kipeästi valopöytää - ja semmoinen aarre romulavalla kuulemma odotti. Niinpä kurvasimme vielä vinkkipäivän iltana faijan kanssa poimimaan pöydän parempaan käyttöön edesmenneen arkkitehtitoimiston taivasalle kärrätystä jäämistöstä.

Kehykseen integroidut messinkiset kuvanpidikkeet ja poksin selkäpuolen kiinnikkeet kavalsivat pöydän ottaneen aikaisemminkin vauhtia purkulavalta, sillä kyseessä ei ollut varsinaisesti valopöytä, vaan seinälle ripustettava A2-kokoinen röntgenkuvien katselulaite. Oletettavasti sen oli dumpannut aivan ensimmäiseksi jokin päivänsä päättänyt praktiikka, jonka jälkeen pöytä oli kokenut uudestisyntymän arkkitehtitoimistossa ennen nykyistä renessanssiaan meikäläisen hallussa.

Aitoa antiikkia siis.

Purin kehyksen turhat kuvanripustimet pois vasta 90-luvulla, kun alkuperäinen maitolasi murtui nojattuani siihen satoja tunteja. Tilasin lasin tilalle muutamalla markalla Etolasta valkoisen muovipleksin. Samalla valolaatikon käyttömukavuus parani, kun paperi ei enää levännyt lasia reunustavien karmien muodostamassa kuopassa. Pleksin jätin irralleen pystyäkseni tarvittaessa kääntelemään välkkymään jääviä loisteputkia parempaan asentoon.

Hiljattain istahdin jälleen tuon kuvitushistoriallisen reliikin ääreen jatkaakseni satukirjaprojektiani, mutta pöydän valokatkaisija heittäytyi hervottomaksi. Kytkimen palautusjousi oli kaiketi katkennut tai kuoleentunut vuosikymmeniä jatkuneen renkutuksen raskauttamana.

Niinpä köpöttelin rautakauppaan, josta löysin vanhanaikaisen mustan bakeliittikatkaisijan jäljitelmän. Omasta mielestäni se oli jopa alkuperäistä valkoisella peitelevyllä varustettua muovihökötystä tyylikkäämpi ratkaisu. Ja kun kerran rupesin leikkimään sähkömiestä, nappasin kaupasta mukaani myös 19 euroa maksaneen lediputken, jonka liitin pöytään pultattuun jakorasiaan. Vanhat silmäni eivät oikein ole enää tahtoneet erottaa himmenneiden putkien loisteessa läpipiirrettävää originaalia. Myöhemmin ostin kaksi lediä lisää ja korvasin niillä loisteputket lopullisesti.

Minulle tämä pöytä on erityisen rakas. Se on ensinnäkin muisto edesmenneestä isästäni. Toisekseen olen piirtänyt sillä joka ikisen kuvan ammattimaisella kuvittajan urallani. Sen loisteessa ahersin piirtäjätutkinnon, pusersin toistasataa kuvaa Pahkasikaan ja vielä sen tuhannen kuvaa Mikrobittiin, kuvakirjoihin ja erinäisiin muihin julkaisuihin.

Siinä missä Hemingwayllä oli Underwoodinsa, Waltarilla dipsomaniansa ja Sauronilla Sormuksensa, minulla on valopöytäni. Se on alttarini, jolle olen vuodattanut mustetta tynnyreittäin. Jahka jonain päivänä heitän kynäni nurkkaan, uskon että pöydän seuraava käyttäjä voi hyvinkin periä jumalallisen lahjani luoda omituisia ja kaupallisesti heikohkosti menestyviä hahmoja.